Mika Lietzén

Neljäs jakso eli en svenskspråkig berättelse.

Pikku mainos: Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä on jo kolmen jakson ajan ilmestynyt 20-osainen sarjakuvani Sivupolkuja. Sarja koostuu kehystarinasta (ensimmäinen ja viimeinen jakso) sekä sen sisälle jäävistä itsenäisistä kertomuksista (joissa vaihtuva vieraileva hahmo kertoo aina tarinansa). Näistä kertomuksista noin puolet on vuosien varrella kasautuneita novelli-ideoita, detalji jonka on tarkoitus ilmaista että juttuja ei ole vain keksitty, vaan myös mietitty ja kypsytelty kuin parempia viinejä (jotka nyt tarjoillaan eräänlaisessa kertakäyttömukissa, mutta kuitenkin). 

Sarjassa on myös joitain yhtymäkohtia seuraavaan albumiini Pietà (työnimi), vaitelias päähenkilö tietenkin selkeimpänä yhteisenä nimittäjänä. 

Sarjan päähenkilö on siis turistibussista myöhästynyt turisti, joka nyt etsii tuota punaista bussiaan – kuviossa piilee ajatus päähenkilön eräänlaisesta lankeamisesta tavallisten kuolevaisten keskuuteen, vrt. esimerkiksi Strindbergin Uninäytelmä. Matka kulkee suunnilleen maalta kaupunkiin, kuten Taivaankappaleita-sarjan viimeisen vuoden jaksoissa (ks. osio Sarjakuvat).

Pari pientä testitussausta kuvitusten välissä, kaikenlaista on kokeiltu ja siveltimeen on palattu, tai ainakin sivellintussiin (joku kiinalainen suti). Näiden kokeilujen tuloksena oli näemmä vaihteeksi melko normaalin näköistä sarjakuvaa, viivakin on eheää viivaa eikä aiemmissa albumeissa tutuksi tullutta kuivaa, kepillä tökityn näköistä rosoa. Molemmat ruudut albumista Pietà (työnimi). Tehty korjaamattomien luonnosten päälle joten perspektiivi saattaa heittää ja puhekuplatkin puuttuu.

Televisiosta (YLE FST5 klo 21.00-21.30) tulee tänään mielenkiintoinen ohjelma, iranilaisesta maahanmuuttajasta Kazem Ariaiwandista, joka myy kebabia Huippuvuorilla. Ei tosin täysin vapaaehtoisesti, pohjoismaisen hyvinvointivaltion perikuva Norja ei syystä tai toisesta myöntänyt kotimaassaan valtion kustantamossa työskenneelle miehelle oleskelulupaa (ex-vaimo ja lapsi sen kyllä saivat), joten Kazem muutti yksin jonnekin missä asumiseen ei tarvita lupia.

En kyllä ymmärrä miksi ihmisten liikkumista pitää mitenkään rajoittaa. Tai ymmärrän, mutta väärin se on silti.

Aihe kiinnostaa sikäli että projekteistani ainakin tuleva Pietà (nyt noin puolivälissä) käsittelee samankaltaista aihetta, miten hyvinvointiyhteiskunta ei yllä nimensä tasolle vaan jää usein pelkäksi sanahelinäksi. Oma ajatteluni lähtee niin vahvasti yksilön oikeuksista että kaikenlainen ihmisten niputtaminen kansallisuuksien tai muiden triviaalisten kriteerien perusteella tuntuu läpikotaisin väärältä ja epäinhimilliseltä. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta ei ilmeisesti ole, useimmista ihmisistä edes omalla koulutus- ja sitä kautta oletetulla sivistystasollani. Omasta mukavuudesta ei haluta tinkiä, ei mistään hinnasta. Missäköhän vaiheessa yhteiskunnasta tuli näin itsekäs? Vai onko se aina ollutkin sellainen. No, sanahelinäähän tämäkin, ei kai sarjakuvantekijältä muutakaan sovi odottaa.

Ohjelman voi katsoa myös NRK:n sivuilla täällä.

Puhekuplaton luonnos, luku 1, sivu 9

Puhekuplaton luonnos, luku 1, sivu 17

Ylläolevat sivut ovat uudesta projektista jonka työnimi on Pietà. Nimi juontuu kristillisessä taiteessa esiintyvästä aiheesta, eli se on tosiaankin vain työnimi. Mutta joksikin niitä pitää kutsua ja se aihe on jäänyt mieleen, ja liittyy tähänkin. Juttu oli aikaisemmin nimeltään Elegia, koska suunnittelin sitä jo ennen albumia joka sen nimen lopulta sai. Pietà kertoo katukerjäläisen tarinan, osin dokumentaarisestikin. Tarinassa on seksiä, jännitystä ja väkivaltaa!

Albumilla ei ole deadlinea eikä kustantajaa. Elegian huono myynti on ollut sen verran karmiva kokemus, etten halua enää kustantaa kirjojani itse, tarjoan niitä vain suurille kustantamoille. Joko ne kelpaavat tai eivät. En vain halua enää itse ajatella myyntiä tai kustantamista, koska on olemassa ammattilaisia joilta varsinkin myyntityö ja tiedottaminen onnistuvat paljon paremmin. Kun haluaisin että juttujani myös luettaisiin. Nyt se ei aina siltä vaikuta. Millään muulla ei oikeastaan ole edes väliä, olisi vain kiva tuntea että se mihin aikaansa tuhlaa on edes jonkin arvoista. Rahaa tästä hommasta ei kuitenkaan saa, ja mainekin tässä taitaa lähinnä vain mennä.

Elegia oli myös selvästi yhden tyylin ääripää. En voi moittia lukijoita siitä ettei se kiinnostanut, aihe oli aika abstrakti ja visuaalinen toteutuskin oli kieltämättä melko valikoivaan makuun… jonkinlaisena hopeareunuksena tuo murheenkryyni kuitenkin ilmestyy Ranskassa ensi huhtikuussa, ehkä se löytää yleisönsä siellä. En tiedä. Eipä sillä ole enää oikein väliäkään. Se on niin kaukanakin, se Ranska.

Pietàn kanssa koitan keskittyä taas olennaiseen. Kaikki kerronnallinen kikkailu on minimissä ja jos sitä on, se on lähinnä maustetta. Hyvä, kiinnostava, mielenkiintoinen aihe ja tarina ovat tärkeimmät. Visuaalisesti toteutan sen perinteisellä tyylillä, vaihtelevalla ruutujaolla, runsaalla kuvakulmien vaihtelulla ja taustoilla. Se on siis SARJAKUVAA. Se ei yritä olla mitään sen kummempaa. Back to roots, if you will. Tarina ei sijoitu mitenkään erityisesti Turkuun, vaan lähinnä yleiseurooppalaiseen kaupunkiin (siinä on ratikoita). Onko se taidesarjakuvaa? Ei, ei ainakaan tietoisesti. Yritän vain kertoa hyvän ja mielenkiintoisen tarinan. Mitä ikinä taiteellisia ambitioita minulla sarjakuvan suhteen olikin, Elegia nollasi ne. Kaikki.

Pietà kertoo myös pääosin ulkoisesta maailmasta, se ei siis käsittele keskiluokkaisten vammaista tunne-elämää tai ole muutenkaan erityisen sisäänpäinkääntynyt. Kaksi albumia sitä kamaa riitti. Tämä ja seuraavat teokset ovat luultavasti hyvinkin yhteiskunnallisia, ne kommentoivat ja kritisoivat. Ellei muuten niin ehkä ainakin itse saan tekijänä sellaisen tunteen, että teoksilla on jotain oikeaa merkitystä eivätkä jää pelkäksi navankaiveluksi.  

Koska edellinen juttu tuli hiukan puskan takaa, laitan tästä sivuja näytille jo hyvissä ajoin. Albumi valmistunee alkuvuodesta ja sen sivumääräksi vaikuttaisi tällä hetkellä tulevan noin 120-150 sivua. Mikäli tämä valmistuu niin nopeasti kuin miltä nyt näyttää (pitkästä aikaa piirtäminen tuntuu innostavalta eikä pakkopullalta, ehkä koska kertomus liikkuu enemmän ajassa ja paikassa ja piirrettävää on paljon kaikkea erilaista), aloitan sen jälkeen seuraavan jutun, joka onkin jo ehtaa genrekamaa eli rikoskertomus. Siinäkin on seksiä, jännitystä ja väkivaltaa!

Jatkossa vähemmän selitystä ja enemmän kuvia, tämä nyt vain tällaisena alustuksena.