Mika Lietzén

Tarinan Aston Villa ensimmäiset neljä sivua on nyt vaihdettu uusiin. Sivut on kokonaan tussattu uudelleen, jotta juttu olisi tyyliltään yhdenmukaisempi. Pieniä muutoksia tuli lisäksi sivuihin 5-6.

Gunnar Berndtson: Kesä (1893)

Turun Taidemuseossa on ollut jo viime vuoden syyskuusta alkaen näytteillä naisaiheisia maalauksia museon kokoelmista, pääosin 1800-luvun lopulta. Jostain syystä en ollut aiemmin käynyt ja nytkin vasta hetken mielijohteesta.

Mutta miten mainioita kuvia! 1800-luvun lopulla suomalaisetkin taiteilijat vyöryivät Pariisiin, Edelfelt etunenässä, muut perässä, esimerkiksi uusi tuttavuus, “salonkimaalari” Gunnar Berndtson (1854-1895). Kansallistunne ei vielä silloin ollut syövyttänyt suomalaisten päähän pelkkää suo, kuokka ja jussi -ajatusmaailmaa, maalarien asenne vaikutti olevan kansainvälisempi, eurooppalaisempi. Tai ainakin ranskalaisempi. Berndtsonkin kävi maalamassa Jean-Léon Gérômen tavoin Egyptissä ja kuoli Manet’n tavoin syfilikseen.

Naiskuvista en niin tiedä — mutta tuo, tuo jonkinlainen henkinen yhteenkuuluvuus Euroopan kanssa — mihin se hävisi? Ehkei mihinkään, ehkä taide kaikkialla on vain nykyään globalisoitunut entisestään, jonkinlaiseksi pelkistetyksi ja minimalistiseksi maailmantaiteeksi, joka puhuttelee kaikkia mutta ei spesifisesti ketään. Ei se huonompaa ole, se on vain erilaista.

Kauniita kuvia silti nuo vanhat. Kaunis aikakausi, kauniimpi kuin mikään, kaiken kaikkiaan jotenkin konkreettisempi. Jos maailma muokattaisiin huomenna uusiksi 1890-luvun tyyliin, en vastustaisi, siitä hyvästä voisi hyvin ja levollisin mielin kuolla vaikka siihen syfilikseen. Tai vaihtoehtoisesti tuberkuloosiin.

Kuvan kauniit -näyttely Turun Taidemuseossa 11.9.2008 – 30.8.2009

Elin Danielson-Gambogi: Hilma Westerholm (1888)

Enzo Bettizan Trieste 1913 (Il Fantasma di Trieste, julkaistu italiaksi 1958, suomeksi 1968 WSOY:n A-sarjassa) lienee niitä kirjoja joita käytännössä kukaan ei nykyään lue saatikka edes tiedä; itselleni se tarttui mukaan kirpputorilta, eurolla.

Muutenkin WSOY:n A-sarja sisälsi pieniä helmiä, Bettiza, Jean Cayrol, toinen italialainen suosikkini Cesare Pavese jne. Mutta sarjaa ei enää ole, ei ole ollut enää vuosiin.

Joka tapauksessa, Trieste 1913: mainio teos, kieleltään notkea ja terävä, tarina hiipuvan suvun nuorimmaisesta, Daniele Solospinistä, kerrottuna tämän elämäkertaa valmistelevan kertojan äänellä. Nimikkokaupunki rakentuu henkilöiden ympärille sanoista ja lauseista, paikkojen tunnelmista. Historia vie ja ihmiset vikisevät, yksityiskohtainen kasvaa kokonaisen aikakauden kuvaukseksi, yleismaailmalliseksi, jonkinlaiseksi arkkikertomukseksi, tavalla jonka vain suuret romaanit osaavat.

Trieste kaupungin nimenä periytyy sattumalta samalla tavalla muinaisslaavista kuin Turku tai sana torg. Epäilemättä siis hieno kaupunki, vaikka teellä alkavista torikaupungeista ylivoimaisesti upein onkin Torino. Joka tosin ei ole sanana sukua Triestelle tai Turulle, mitä nyt sanaleikkinä.

Katkelma romaanista Trieste 1913:

Mutta Danielelle hän puhui rauhoittavasti puhdasta, melodista serbiaa; kielen rikkaisiin kuviin lapsen mieli uppoutui keveänä ja yksinäisenä kuin metsään, jossa muinaisten balkanilaisten legendojen sankarit tuijottivat häntä salaperäisten varjojen pohjalta fosforinvälkkeisin silmin: metsän paha henki oli Turkkilainen, kolmen pitkän ja värisevän joutsenmaisen kaulan päässä sillä huojui kolme päätä, ja kolmesta toinen toistaan inhottavammasta suustaan se syöksi pientä onnetonta päin pelottavia epäsikiöitä, käärmeitä ja skorpioneja, kunnes taivaasta kajahti metallinen kumina ja valkoisella hevosellaan syöksyi paikalle Marco Kraljevic, junak, voittoisa sankari, vääräuskoisten vitsa ja Jumalan ritari, joka käyrällä, rubiineja välkkyvällä sapelillaan katkaisi kerralla Turkkilaisen kaikki kolme häpäisevää päätä — ne poukkoilivat pimeässä metsässä, yksi, kaksi, kolme, keskellä iskun voimasta satelevia puun oksia ja varpuja. Musta veri, joka virtasi kolmesta katkaistusta, tuskasta vääntyneestä kaulasta, tuhosi oitis nurmen ja puiden kuoren. Vain jotkut myrkkysienet pystyivät rehottamaan veritahtaassa; jos tätä turmion nestettä olisi pisarakaan pirskahtanut kristittyjen päälle, he olisivat heti menettäneet kielensä ja joutuneet samoamaan pitkin metsiä ainoana verhonaan silmäpoloisistaan pursuavat kyyneleet, ikuisesti valittaen.

Nämä mustat legendat, samalla kertaa julmat ja sankarilliset, kerrottiin kielellä, jossa primitiiviset kurkkuäänteet ja yllättävä pehmeys sekoittuivat toisiinsa, joka on milloin täysin veltto, milloin kovankovan konsonanttiyhdistelmän tanakoittama, joka on jäykkä ja taipuisa, pehmeä ja väkivaltainen, pohjimmiltaan jollakin tavoin naisellinen ja väistelevä. Tarinat tunkeutuivat häkellyttävinä lapsen sydämeen, ja hellyyden kerrostumiin ne lisäsivät kovuutta ja jälleen hellyyttä niin että tuohon pieneen sydämeen lopulta kasaantui monimutkaisten tunteiden pohjakerrostuma. Daniele muistelee värähtävän, melkein tuskaisen liikuttuneesti näitä outoja sävyjä, jotka hämmensivät syvästi hänen varhaisinta lapsuuttaan: “Tällä kielellä minä ajattelin ensimmäiset ajatukseni, ja tästä musikaalisesta perussävystä italian kieli erkani myöhemmin hiukan väkinäisesti kuin käännös.”

(Suom. Pirkko Peltonen, WSOY 1968)

—
Sivuhuomautus, seuraava jatkosarjakuvanovelli Rekyyli alkaa vihdoin ensi viikolla, tällä samalla kanavalla.

Uusi kansikuvitus, Tapani Baggen Liekehtivän liskon arvoitus. Kirja on sarjassaan toinen, ensimmäinen oli Päättömän munkin arvoitus. Ensimmäisen kirjan kansi on sikäli erityinen että tein sen Italiassa ilman valopöytää, jouduin tussaamaan kuvan ikkunaa vasten (alapuolella alati norkoilevien kissojen suureksi ihmetykseksi), metodi jota käytin lopulta myös tämän uuden kannen kohdalla.

Syy drastiseen toimenpiteeseen oli normaalisti valopöydän, skannerin, tulostimen ym. apuvälineiden avulla tehty eka versio, joka meni täysin puihin. Osaset eivät sopineet yhteen ja viiva oli ankeaa ja kankeaa, ks. alla.

Ikkunaa vasten löytyi sitten taas se Päättömän munkin tyyli. Lopullisen kirjan kansilehdellä on myös pieni jugend-lisko. Kirja lienee jo kaupoissa, ilahduttavasti sarjan kirjat sopivat nyt mainiosti yhteen. Ikkunavalopöytä päässee näin ollen käyttöön myös sarjan kolmannen osan kohdalla.

Emmanuel Guibertin piirtämä, Didier Lefèvren kertomukseen ja valokuviin perustuva The Photographer on upea teos.

Guibertin aikaisempi teos Alan’s War alkoi hyvin mutta näivettyi loppua kohden, juttu ei jaksanut kantaa, päähenkilön edesottamukset eivät olleet lopulta erityisen kiinnostavia. The Photographer perustuu samalla tavalla jonkun toisen kertomuksille omista kokemuksistaan, mutta tällä kertaa resepti on täysosuma.

Valokuvaaja Didier lähtee Neuvostoliiton miehittämään Afganistaniin kuvausreissulle Lääkärit ilman rajoja -järjestön työntekijöiden kanssa. Sarjakuvan sekaan on upotettu Didierin valokuvia, yhdistelmä joka toimii yllättäen erinomaisesti, piirrokset ja valokuvat täydentävät toisiaan, osana sarjakuvakerronnan virtaa yksittäiset otokset paljastavat itsestään ja kuvaushetkestään huomattavasti enemmän. Itse kerronta on melko korutonta, tunnelma on juuri sellainen kuin kuuntelisi jonkun kertovan kokemuksistaan. Tapahtumissa on dramaattisuutta, mutta ne tuntuvat todellisilta, kirja onnistuu olemaan samanaikaisesti arkinen ja vähäeleinen mutta myös tunteellinen ja väkevä.

Päähenkilö Didier on hyvin inhimillinen. Reissu Afganistaniin ja takaisin ei suju ensikertalaiselta kuin tanssi. Tekijöiden kunniaksi tarina kattaa myös äärimmäisen vitutuksen, esimerkiksi kun Didieriltä palaa proput kehnojen oppaiden takia. Ja kaikkeen käytetään aikaa, kerronnassa ei hosuta, tapahtumien annetaan kiertyä auki omalla, eletyllä tahdillaan. Triviaaliin keskusteluun muiden ranskalaisten kanssa käytetään suunnilleen yhtä paljon tilaa kuin niihin jännittävämpiinkin tapahtumiin.

Jos on elämä Afganistanissa kovaa ranskalaisella valokuvaajalla, sitä kovempaa se on paikallisilla. Varsinkin lapset ovat sodassa kärsivänä osapuolena. Hevosillakaan ei ole helppoa. Kirja on täynnä kauheuksia kauheuksien perään. Osa kirjan viehätyksestä varmasti syntyy siitä että Afganistan oli ja on edelleenkin hyvin kaukainen ja vieras paikka. Lukuelämys on hyvin vangitseva. Siinä missä Alan’s Warin kolmas osa/luku näivettyi kasaan, tämä ottaa lisää vauhtia – Didier lähtee paluumatkalle yksin. Kirjan huippukohta on kirjaimellisesti vuorenhuipulla. Kerronta, piirrokset ja lopuksi valokuvat nivoutuvat saumattomasti yhteen. Upeasti toteutettu kohta.

Guibertin graafinen tyyli muistuttaa suttuista Tinttiä, varsinkin se voi tulla mieleen kivisistä maisemista ja kuvakulmista, seikka johon viitataan kirjassakin. Afganistanin karuus sopii Guibertille, jonka piirrostyyli keskittyy ihmisiin. Jotkin ruudut kirjassa ovat yksinkertaisuudessaan upeita, pelkästään jokin henkilön asento tai ele saattaa olla aivan hurmaava detalji.

En keksi The Photographerissa oikein mitään vikaa. Päinvastoin, se onnistui toistuvasti yllättämään. Harvoin sarjakuva onnistuu enää tekemään minuun sellaista vaikutusta kuin The Photographer, jotenkin sitä on liian paatunut, liian kyyninen. Mutta tämä oli jotakin UUTTA. Didierin kokemus välittyy ja sen suuruus säilyy. Tämä ei johdu pelkästään siitä että tarina on jo valmiiksi iso, vaan ehdottomasti onnistuneesta toteutuksesta, joka ei vuoda tarinan aineksia ylt’ympäriinsä, vaan esittää ne johdonmukaisesti ja harkitusti. Se jos mikä on hyvää kerrontaa.

Kerrassaan mainiota. Voin vain vilpittömästi ihailla ja taputtaa. Se että tällainen teos vielä myykin, se tuntuu jotenkin aivan käsittämättömältä. Luultavasti se on se aihe ja Afganistan, eikä niinkään se korkea taiteellinen taso, mutta silti. Hienon kirjan saavat käsiinsä, vaikka olisivatkin vain sunnuntailukijoita.

Englanninkielinen, First Secondin julkaisema kirja kokoaa kaikki kolme ranskankielistä osaa yhteen, kirja on yli 270 sivua pitkä, nelivärinen, koko suurempi kuin A4. Jostain syystä Bookdepositoryn hinta tälle on silti vain 12,90 euroa.

Näytteitä ja lisää arvioita: 
The Photographer -minisaitti Lääkärit ilman rajoja -järjestön sivuilla

Ensipainoksen kansi (Michael Mitchell, 1951)

Kirja jota en vielä äskettäin ollut lukenut. Jostain syystä J.D.Salingerin The Catcher in the Rye eli Sieppari ruispellossa on päässyt aina lipsahtamaan ohi. Aikoinaan taisin kuvitella kirjan sijoittuvan ruispelloille jonnekin keskilänteen, missä ehkä pelataan paljon baseballia… ja myöhemmin kiinnostukseni amerikkalaista kirjallisuutta kohtaan raukesi, noin yleisemminkin. Eipä Sieppari taida myöskään miehittää suomalaisessa kulttuuritajunnassa yhtä suurta aluetta kuin Atlantin tuolla puolen, missä se lienee lähes pakollista luettavaa jo keskikoulussa.

Kirjan kaunis kansi osui kuitenkin taannoin silmään, amerikkalaiseen pokkaripainokseen kun on palautettu ensipainoksen upea vikuroiva karusellihevonen, typografiaa myöten. Kuvittaja Michael Mitchellin muut kannet lienevät kadonneet historian syövereihin, tai ainakaan niistä ei löydy merkkejä.

Itse kirja on tietenkin erinomainen, eikä sen vuosikymmenten varrella keräämään suitsutukseen liene tarpeen lisätä sen enempää. Tosin lukiessa tuntui että olen luultavasti lukenut melko monta Siepparin inspiroimaa kirjaa, mutta eipä se alkuperäisen tehoa laimenna. Ei myöskään vuodet, teksti on edelleen terävän tuoretta kuusi vuosikymmentä ensijulkaisun jälkeen.

Siepparin kansikuvitusten historiasta voi lukea lisää täältä, Salinger itse ilmeisesti ärsyyntyi kuvitusyrityksistä, useimmat myöhemmät kannet ovatkin olleet melko minimalistisia. Kirjan tunnetuin kansi lienee tämä yksinkertainen punakeltainen versio. Löytyipä netistä myös tämä hauska kuvitus.

Sattumalta Salinger on tänään uutisissakin, jonkun kirjoitettua jatko-osan ilman lupaa.