Mika Lietzén

Kolmas albumi etenee suurin loikin ja mojovin harppauksin, kirjan on tarkoitus valmistua maalis-huhtikuussa (edit 19. toukokuuta: ei aivan, siirtyy hamaan tulevaisuuteen). Ylläolevassa kuvassa väritys juuri meneillään.

Tulossa 2010, poistettu ruutu sivulta 7
Upcoming 2010, outtake from page 7

Uusi tarina, ruotsinkielinen Fransk potatis, on nyt luettavissa nettiantologia Babianissa (babian.se).
6-sivuinen juttu kertoo lentokoneista ja ranskanperunoista.

Babian nummer 15

Kirjasuositus: Anders Cleven erinomainen, neljästä Helsinkiin sijoittuvasta novellista koostuva Katukiviä.

“Teoksen neljän novellin miljöönä on elämää sykkivä Helsinki katuineen ja kivimuureineen,
etenkin Pitkänsillan pohjoispuoli päivän ja yön valaistuksessa”

“Världen på andra sidan Långa bron [...] Mänskorna här verkar dömda till ett liv i helvetet”

Alkuperäisteos, ruotsinkielinen Gatstenar ilmestyi vuonna 1959, Pentti Saarikosken
suomennos vuonna 1960.

Tein muutamia kuvituksia kyseiseen teokseen, mm. yhden kannen hirviöistä (joskaan en tiennyt sen tulevan kanteen, mutta siinä se nyt on, kauniisti sointuvat värit yhteen). Kyseessä on siis MMM-parodia, sisällöstä vastasivat Lehden tekijät. Kirja lienee jo tullut painosta ja julkistettaneen Helsingin kirjamessuilla.

August-luonnoksia, vaikea mies myös piirrettäväksi — kummalliset kissanviikset, korkea otsa, pieni leuka ja iso tukkapehko liusuvat helposti karikatyyriksi. Tarina Minna Canth -projektiin, bara den första sidan ska vara på svenska.

Vuoroväli / Intervall / Interval / Intervalle

Pieni värikokeilu, itse juttu raitiovaunuineen muistuttaa noin vuosikymmen sitten tekemiäni, silloin raitiovaunut olivat uudelle helsinkiläiselle uusia ja ihmeellisiä. Hämmästyttäviä vihreitä matoja ne ovat edelleenkin.

Jutun rakenne on teoriassa ikuinen silmukka, käytännössä jatkumo katkeaa viimeisen ratikan kohdalla. Pieni kaavio selvennykseksi:

David Mazzucchelli: Asterios Polyp (Pantheon, 2009)

Amerikkalaiset taitavat jo tituleerata tätä lehdistössään kaikkien aikojen sarjakuvaromaaniksi ja muuta valikoitua huuhaata. Liekö syynä sitten se, että 344-sivuinen sarjakuvaromaani rakentuu samalla tavalla kuin ne suuret amerikkalaiset romaanit? Useammissa arvosteluissa on mainittu John Updike ja Philip Roth. Paul Austeria ei ole mainittu (onko se liian helppo maali, Mazzucchellin aikaisemman sarjakuva-albumin City of Glassin jälkeen?) mutta itsellä ajatukset lehahtivat välittömästi jonnekin myöhempien aikojen Austeriin, joka siis alkaa itsekin olla jo jonkinlainen valokopio alkuperäisestä. Austerios Polyp?

Austerilaista hahmoa kuvataan, austerilaisissa ympyröissä, jonkinlaisella austerilaisella vaelluksella, joka aina suuntautuu New Yorkista jonnekin “oikeaan Amerikkaan”, niin myös tässä. Hahmo ajattelee austerilaisia ajatuksia, ja niin kyllä kaikki muutkin henkilöt, ärsyttävyyteen saakka. Newyorkilaisilta triviamestareilta ei pääse pakoon missään. 

Juoni lyhyesti: Rakentamattomia rakennuksia suunnittelevan arkkitehti Asterioksen asunto palaa, mikä saa miehen lähtemään spontaanisti pois, punnitsemaan elämäänsä ja aiemmin kariutunutta suhdettaan. Flashbackit tasapainoittelevat nykyhetken kanssa. Kaikenlaista hassua ja erikoista sattuu ja tapahtuu, mutta suurimman osan ajasta hahmot suoltavat jonkinlaista eksistentialistista diibadaabaa. Suuri amerikkalainen romaani? Alleviivatusti! 

Onhan siinä yritystä, kenties vähän liiankin kanssa. Jokaikinen kerronnallinen kikka ja temppu taitaa olla käytössä, ja piirrosjälkeä ja värejäkin varioidaan tilanteen mukaan. Tuskin mitään kerrotaan suoraan, kaikesta väännetään merkityksiä ja lisämerkityksiä ja pieniä asioita eri puolilla kirjaa linkitetään toisiinsa. Mazzucchellin teknistä osaamista (kertojana tai piirtäjänä) ei käy kieltäminen. Mazzucchelli tietää mitä tekee ja tekee sen hyvin. Graafikkojen sukat varmaan pyörivät jaloissa kuin propellit. 

Mutta mikä on, kun koko suuri sarjakuvaromaani tuntuu hengettömältä, jonkinlaiselta älylliseltä voimistelulta. Kaikessa maiskahtaa jonkinlainen ylitsevuotava akateemisuus. Hahmot jäävät kuoriksi, pitkäveteisten ajatusten äänitorviksi, kenties lukuunottamatta Asterioksen ex-vaimo Hanaa, joka tuntuu lukijan tavoin jäävän kaiken sana- ja ajatustulvan puserruksiin. Kenties tämä on ollut tarkoituskin, että koko tarina ja Asterios ovat pelkkiä keinotekoisia rakennelmia. Pelkkää tyyliä ja muotoa ja viritelmää, ei todellisuutta. Muotokokeilu. En vain tiedä syntyykö sellaisesta loppujen lopuksi kovin nautinnollista luettavaa. Jos tarinalla on jonkinlainen sielu, se jää liian hienoksi hiotun pinnan alle piiloon.  

Tuomio: Geometrisen täsmällisesti pöhöttynyt taide/vaihtoehtosarjakuva

Näytepätkä New York Timesin sivuilla